Rocío Molina

Rocío Molina on taiteenlajien välisiä rajoja rikkova kansainvälinen tähti, joka kunnioittaa taiteessaan flamencon perinteistä olemusta, tuoden siihen mukaan avantgardistisia piirteitä. Molinan koreografiat ovat ainutlaatuisia näyttämötapahtumia, jotka perustuvat erilaisista kulttuurin ilmiöistä kumpuaviin ideoihin aina elokuvasta kirjallisuuteen, filosofiaan ja maalaustaiteeseen.

Tanssin talon Erkko-salissa nähdään Rocío Molinan kitaralle omistetun trilogian, Trilogía sobre la Guitarran, toinen osa Al Fondo Riela (Lo Otro del Uno), syvyydessä välkehtivä. Molinan kanssa näyttämöllä taituroi kaksi erilaista kitaristia, teknisesti virtuoottinen Eduardo Trassierra sekä luonnollista intuitiota edustava Yerai Cortés.

Pohdiskelevassa teoksessa Molina tanssii läpi omien pelkojen kohtaamisen, turhamaisuuden, kunnianhimon, ylpeyden ja yksinäisyyden. Vapiseva valo sykkii kuitenkin jossain kaukana, väri tihkuu takaisin pimeyteen. Vapautuminen ja paluu omaan itseen on lähellä.

Rocío Molina

Laajan kansainvälisen näkyvyyden omaava monipuolinen tanssija ja koreografi Rocío Molina syntyi Malagassa vuonna 1984. Hän valmistui 17-vuotiaana Madridin kuninkaallisesta tanssikonservatoriosta kiitettävin arvosanoin ja pääsi osaksi ammattilaisseurueiden kokoonpanoja kansainvälisillä kiertueilla.

22-vuotiaana Molina loi ensimmäisen teoksensa Entre paredes. Molinan omaperäisiä teoksia yhdistää utelias ja rajoja rikkova ote flamencoon. Hänen laajaan tuotantoonsa kuuluvat: El Eterno Retorno (2006), Turquesa como el limón (2006), Almario (2007), Por el decir de la gente (2007), Oro viejo (2008), Cuando las piedras vuelen (2009), Vinática (2010), Danzaora y vinática (2011), Afectos (2012), Bosque Ardora (2014), Caída del Cielo (2016), Grito Pelao (2018), Inicio (Uno) (2020), Al fondo Riela (Lo otro del Uno) (2020) ja Vuelta a Uno (2021). Kolme viimeisintä produktiota muodostavat kitaralle omistetun trilogian, Trilogía sobre la guitarra.

Molina on ollut Pariisin Chaillot National Theaterin yhteistyökumppani vuodesta 2014. Hänet on kutsuttu esiintymään arvostetuimpiin teattereihin ja festivaaleille ympäri maailmaa (mm. Festival d’Avignon, Barbican Center Lontoo, City Center New York, The Esplanade Singapore, Tanz Im August Berliini, Festival SPAF Soul, Stanislavsky Theatre Moskova, National Theatre Taiwan, Dansens Hus Oslo ja Tukholma, Bunkamura Tokio)

Uransa aikana Molina on työskennellyt niin suurten flamencotaiteilijoiden kuten María Pagésin, Miguel Povedan, Antonio Canalesin ja Israel Galvánin, kuin nykytaiteen johtavien hahmojen kuten Carlos Marquerien, Mateo Feijóon tai Jean Paul Gouden kanssa.

Espanjan kulttuuriministeriö myönsi vuonna 2000 Rocío Molinalle kansallisen tanssipalkinnon "hänen panoksestaan flamencon uudistamisessa ja hänen monipuolisuudestaan ja vahvuudestaan esiintyjänä, joka pystyy käsittelemään mitä erilaisimpia rekistereitä vapaasti ja rohkeasti". Molina on sittemmin vastaanottanut useita kansallisia ja kansainvälisiä tanssipalkintoja, viimeisimpänä Venetsian tanssibiennaalin Hopeinen Leijona vuonna 2022.

Eduardo Trassierra

Espanjalainen Eduardo Trassierra sai ensimmäiset soittotuntinsa yhdeksänvuotiaana isältään José Trassierralta, jolle hän myöhemmin omisti kauniin kappaleen En la Gloria. Yksitoistavuotiaana Trassierra aloitti opinnot konservatoriossa, mistä alkoi hänen musiikillinen uransa. Trassierra säesti laulua, tanssia ja opiskeli klassista musiikkia flamencon rinnalla. Trassierran kiinnostuksen kohteet ulottuvat hyvin erilaisiin musiikin perinteisiin, aina jazzista sefardiseen musiikkiin, ammentaen niistä muotoja, rytmejä ja ääniä, jotka ruokkivat hänen omaa työskentelyään.

Vuonna 2002 Trassierra palkittiin Giraldillo Joven del Toque -palkinnolla XII Bienal de Arte Flamenco de Sevillassa, ja on palkinnon myötä tehnyt solistina vahvaa uraa. Vuonna 2008 Trassierra esitti yhteistyössä Nürnbergin filharmonisen orkesterin kanssa Joaquín Rodrigon Fantasía Para un Gentil Hombre. Samana vuonna hän toi uuden Trassierra Flamenco Project -esityksensä Brysselin Molière-teatteriin.

Vuonna 2011 Trassierra sävelsi musiikkia Rocío Molinan esityksiin Vinática ja Danzaora, mistä alkoi taiteilijoiden hedelmällinen luova yhteistyö, joka jatkuu edelleen. Siitä lähtien hän on kiertänyt Molinan kokoonpanon kanssa ympäri maailmaa.

Yerai Cortés

Yeray Cortés Merino, taiteilijanimeltään Yerai Cortés, syntyi vuonna 1995 Alicantessa. Hänen vanhempansa tutustuttivat hänet flamencomusiikkiin ja opettivat hänet soittamaan kitaraa nuoresta iästä lähtien. Cortés aloitti uransa työskentelemällä Madridin parhailla flamencoklubeilla ja Espanjan suurimmissa teattereissa, kuten Teatro de Bellas Artes (Madrid), Teatro Coliseum (Barcelona), Teatro Lope de Vega (Sevilla).

Cortés on toiminut säestäjänä mm. seuraaville taiteilijoille: La Negra, La Tana, Richard Bona, Marcos Flores, Alfonso Losa, Manuel Liñan, Las Hermanas Bautista, Chuchito Valdés, Javier Colina ja Farruquito. Hän on myös säveltäjä ja tulkitsija kappaleissa, kuten Juan Debel & Yerai Cortésin La Zapatera ja Vanesa Coloman esityksessä FlamenKlorica. Vuonna 2021 hän sai Jerezin festivaalin Guitarra con Alma -palkinnon musiikistaan Rocío Molinan teoksessa Al Fondo Riela. Hän on toiminut myös taiteilija Tania Garcían säveltäjänä ja sovittajana, ja toiminut Garcían tuottajana.

Rocío Molinan haastattelu

Ote kirjailija ja esseisti Marc Blanchet'n haastattelusta Scène nationale du Sud-Aquitain -lehteen.

Marc Blanchet: Käsittelet teoksissasi vastakohtien maailmaa, eli tanssisi syntyy jyrkistä vastakohtaisuuksista, joita luot näyttämöllä musiikin, esiintymisasujen ja lavasteiden avulla. Kehon kokemus on erottamaton osa edustamaasi flamencoa, ja se on samalla edellytys koreografioittesi syntyyn. Koetko, että lähestymistapaasi liittyy riskejä?

Rocío Molina: Koen aina äärimmäisen vahvoja tunteita, kun saan esittää saman näytöksen yhä uudelleen, tai kun pääsen tulkitsemaan vähintäänkin samaa teemaa kerta toisensa jälkeen valitsemissani lavasteissa tai erilaisissa esiintymisasuissa. Olen luonteeltani sellainen, että toisina päivinä hehkun ja toisina taas vajoan varjoihin. Sama tanssi on toteutettava liukuen näiden kahden olotilan välillä. Minua ei olisi olemassa ilman näitä kahta ääripäätä. Minulla on siis luontainen tarve ymmärtää, hyväksyä ja kestää ne molemmat. Tämä on myös työstämäni trilogian sanoma, sillä sen esiin tuomat asiat eivät tunnu aina mukavilta. Ajoittain on tuskallista huomata, että kun tarvitaan toisen olotilan edustamaa tasapainoa, toinen puskeekin juuri vastakkaiseen suuntaan, mikä johtaa merkilliseen, vakaaseen epätasapainoon. Kyseessä on matka, jonka aikana kuunnellaan ja opitaan mutta myös hyväksytään, mikä ei ole aina itsestäänselvyys.

MB: Rikot rajoja kuten muutamat muutkin pitkien perinteiden taiteenlajien edustajat. Ilmennät tätä mm. musiikkivalinnoilla, jotka kiusoittelevat flamencon perinteillä tyylillä, ja muiden tanssilajien, etenkin nykytanssin, piirteiden yhdistelyllä flamencoon. Joskus taas käytät esiintymisasua vastuksena, monivivahteisena volyyminä, saavuttaaksesi toisenlaisen kehollisuuden. Vaikuttaa siltä, että esityksissäsi kerrottaisiin useimmiten henkilökohtaisista lähtökohdista kumpuavien tarinoiden sarja. Vai onko kyseessä sittenkin muodonmuutosten sarja?

RM: Muutos on aina kiehtonut minua. Sekä kehoni että taiteenlajini elävät jatkuvassa muutoksessa. Minun on siis muokattava esiintymisasuni sellaiseksi, josta on aika ajoin hankkiuduttava eroon, jotta pääsisin eroon omasta itsestäni. Muodonmuutos on jatkuvaa, ja se koskee kehon lisäksi kielellistä ilmaisua, tanssitekniikkaa ja -etikettiä. Kohdallani se johtaa kuitenkin aina samaan lopputulokseen: mitä kauemmaksi siirryn flamencosta, sitä syvempiä ja vahvempia ovat tunteeni sitä kohtaan. Pablo Neruda kiteytti aiheen seuraavasti: ”Olemme alati juurillamme. Keho, tuo uudelleen syntymisen pysyvä metafora.” Tästä saadaan merkitys ranskan sanalle retourner (palata), joka on alun perin lähtöisin kreikan sanasta tropos, josta on johdettu edelleen ranskan sana topique (raja, jonka saavuttamisen jälkeen vaihtoehtona on ainoastaan palata). Paluu on seurausta rajoista. Jos rajan ylittää, on palattava takaisin. Usein tätä kutsutaan rajojen rikkomiseksi, mutta todellisuudessa se merkitsee paluuta luonnolliseen olotilaamme, jossa olemme vapaita ja idearikkaita. Tälläkin hetkellä olen paluumatkalla itseeni, mikä pyyhkii pois reitin juurille. Itseensä voi palata vasta sitten, kun menomatka on kuljettu siten, että reitille on jäänyt jälkiä. Takaisin ei voi palata, jos ei ole kulkenut pitkää taivalta ennen sitä.

MB: Edellinen teoksesi Uno esitettiin yhden kitaristin voimin. Sitä seuraavassa teoksessasi Al Fondo Riela (Lo Otro del uno) nähdään kahden kitaristin vuoropuhelu, millä tuot esille jälleen vastakohtaisuuden, jota tanssisi vahvistaa. Mikä sai sinut käsittelemään kahden kitaran välistä suhdetta näin?

RM: Ego on yleinen ongelma kaikkien kuolevaisten keskuudessa. On helppoa teoretisoida ja lavastaa kauneus, rehellisyys ja vapaus naamioimalla niin sanottu verdad (totuus) parrasvaloihin ja lavasteisiin. Ei ole kuitenkaan luontevaa tuoda esille omaa egoaan näyttämöllä. Samalla kun toinen kitara, Uno, on vapaa, huoleton, luonnollinen, viaton ja avoin, toinen nimeltään Al Fondo Riela (Lo Otro del Uno) on puolestaan rationaalinen ja synkkämielinen eli kaiken uskomamme, kaikkien ajatuksiemme turhamainen puoli, joka nähdään ainoastaan heijastuksena. Käsittelen siis kahta kitaraa, jotka ovat monivivahteisia ja toistensa vastakohtia. Al Fondo Riela (Lo Otro del Uno) on jo yhdenlainen kokemus itsessään, mutta se tarvitsee toista kitaraa vahvistaakseen olemassaolonsa. Se pitää toiselta saamastaan huomiosta. Tämä trilogian toinen osa on matka läpi intohimojen helvetin. Siinä taistellaan itseä vastaan, jahdaten ja yrittäen tuhota, jotta se voisi syntyä uudelleen. Toinen inhoaa rakkaudessa kylpemistä, mutta rakastaa vihaan hukuttautumista. Se haluaa paeta ja kadota, tiedostamatta kuitenkaan , että antautuminen voi tarjota vielä suloisemman muodon tästä. Jotta järjettömyyteen saataisiin järkeä, täytyy odottaa trilogian viimeistä osaa nimeltä Vuelta a Uno.

MB: Jos et miellä itseäsi flamencon ”vallankumoukselliseksi”, niin minkälaisia tunteita tai ajatuksia tämä edustamasi taiteenlaji sinussa herättää ? Mitä mieltä olet flamencon ajatusmaailmasta ottaen huomioon lukuisat yhteiskunnalliset edistysaskeleet, jotka vaikuttavat tapaamme tarkastella flamencoa sekä naisen kehoa ja sukupuolta?

RM: Koska nykyajan yhteiskunnassa täytyy tuottaa yhä enemmän ja nopeampaan tahtiin, kaikilla on liian vähän aikaa. Ihminen on hylätty, jätetty syrjään ilman tunteita. Taiteeni lakkaa olemasta, kun odotukset, tieto ja teoria paistavat sen läpi. Siksi valitsen olla välittämättä niistä. Nykyisin en tahdo kuulla lausahduksia, joiden mukaan tieto on valtaa tai valta tuo menestystä. En tarkoita, etteikö tietoon pitäisi luottaa. Valitsen kuitenkin itse mieluummin tietoisuuden, intuition ja kehon kuuntelemisen, sillä keho tietää, mitä sen on tehtävä. Se on vallankumoukseni. Kuuntelen hiljaisuutta vähentämällä häiriötekijöitä ja ahnehtimalla vähemmän asioita, ja opin kärsimyksen kautta (kuten sanoisi filosofi María Zambrano) pysymällä itselleni niin uskollisena ja rehellisenä kuin mahdollista. Uskon vahvasti, että flamenco on vapaa taiteenlaji. Samaistun naisiin, joille flamenco on tarjonnut vapautta. Esimerkiksi Carmen Amaya matkusti ympäri maailmaa matriarkaalisten yhteiskuntarakenteiden vallitessa, ja tanssi sensuellisti mutta vaikuttavasti niin housuissa kuin hameessa, vaihdellen tyylilajia martinetesta alegríasiin sekä säestystä orkesterista kitaraan.

”Näyttämöllä seuranani ovat egoni ja kaksi täysin erilaista kitaristia. Eduardo Trassiera edustaa sopusointua ja teknistä monivivahteisuutta. Yerai Cortés edustaa taas luonnollista intuitiota. Al fondo riela (Lo Otro del Uno) on teos, jossa käsitellään heijastusta ja todellisuuden hämärtymistä. Se on teos, jossa mieltä vainoavat asiat nousevat esiin. Ne täytyy kestää ja käydä läpi, jotta päästään trilogian viimeiseen osaan, jossa vapaus koittaa.”
– Rocío Molina