Toiminnan muodoltaan vierailunäyttämöksi suunniteltu Tanssin Talo tuottaa kuusi kantaesitystä omaan ohjelmistoonsa vuosien 2020–23 aikana. Näistä kolme esitetään talon suurella näyttämöllä Erkko-salissa, jonka katsomo on suurin piirtein yhtä suuri kuin Kansallisteatterissa.

Suomessa ei ole aiemmin ollut vapaan kentän taiteilijoille kohdennettua avointa hakua tämän kokoluokan tuotantoon. Uuden näyttämön ja katsomon mittasuhteet ja tuotantorahoituksen määrä on suomalaisen tanssitaiteen toimintaympäristön historiaa tarkastellen poikkeuksellinen. Toivottavasti ei kuitenkaan ainutkertainen.

Eurooppalaisen tanssin talojen verkoston (EDN) jäsenorganisaatiot ovat lähtökohtaisesti moniulotteisia toimijoita. Verkostoon kuuluminen asettaa myös Tanssin talolle haasteita, joihin yksinomaan vierailunäyttämönä toimiminen ei kykene vastaamaan. Toiminnan on oltava lähtökohtaisesti monimuotoisempaa. Sekä rahoitus että rakenteilla olevan talon arkkitehtuuriset ja tekniset ratkaisut määrittävät pitkälti, mitkä ovat toiminnan konkreettiset reunaehdot.

SPARKS-hanke antaa mahdollisuuden hahmottaa Tanssin talon toiminnan luonnetta vierailunäyttämöä laajemmassa merkityksessä. Avoin ja kohdennettu tuotantohaku, seminaari, vuoden 2021 aikana tapahtuvat tutkimukselliset residenssit, vuosien 2022–23 kantaesitys tuotannot ja niihin sisältyvä kansainvälisten neuvonantajien tuki hankkeen taiteilijoille ovat konkreettisia toimia, jotka voivat määrittää instituution roolia ja merkitystä käynnissä olevassa tanssitaiteen toimintaympäristön muutoksessa tulevina vuosina.

Rahoituksellisesti tämän on mahdollistanut SKR:n eli yksityisen säätiön tuki SPARKS-hankkeelle. Tanssin talon toiminnan perusrahoituksen ja vierailunäyttämön idean suhteen SPARKSin sisältämät ehdotukset talon toiminnan luonteesta asettavat mielenkiintoisen kysymyksen. Mitä ulottuvuuksia talon toimintaan sisältyy vuoden 2023 jälkeen? Entä miten toiminnan mahdollinen monimuotoisuus rahoitetaan pitkällä aikavälillä?

SPARKS-seminaari mahdollisti hankkeen ensimmäiseen vaiheeseen valittujen taiteilijoiden, talon taiteellisen ja operatiivisen johdon sekä kansainvälisten neuvonantajien kohtaamisen osin paikan päällä ja osin etäyhteyden välityksellä. Seminaarin kaksi ensimmäistä päivää olivat etäyhteyden kautta avoimia kaikille kiinnostuneille. Seminaari tarjosi mahdollisuuden hahmottaa hyvin monelta eri kannalta sitä kontekstia ja tuotannollista rakennetta, jossa taiteellinen työni mahdollisesti tulisi tapahtumaan.

Tapaamiset hankkeeseen kutsuttujen neuvonantajien Antony Hamiltonin, Mathilde Monnierin, Bia Oliveiran ja Katherine Profetan kanssa etenivät neljän päivän aikana yleisemmällä tasolla liikkuvasta ja yhteistä maastoa hahmottavasta keskustelusta kohti yksityiskohtaisempia näkökulmia koskien taiteellisia prosesseita, dramaturgiaa, tuotannollisia realiteetteja ja strategioita sekä toimintaympäristöjen eroja ja mahdollisista yhteneväisyyksiä.

Helsinki ei ole Melbourne, New York tai Pariisi, eikä Tanssin talo voi toimia kuten Sadler’s Wells Lontoossa. Tästä ilmeisestä seikasta huolimatta keskustelut hyvin erilaisissa ympäristöissä toimivien ihmisten kanssa avasivat näkökulmia siihen, millainen toimija Tanssin talosta voi lähitulevaisuudessa muotoutua. Keskustelut tarjosivat myös ristivalotuksia kenttämme rakenteisiin ja realiteetteihin – auttoivat näkemään ne kirkkaammin.

Seminaarin lisäksi SPARKS-hankkeen ensimmäiseen vaiheeseen sisältyi mahdollisuus jatkaa kahdenvälistä keskustelua neuvonantajien kanssa. Koin nämä keskustelut kahdella tavalla merkityksellisiksi. Yhtäältä ne tarjosivat mahdollisuuden tutustua neuvonantajiin taiteilijoina ja ihmisinä seminaaritilannetta henkilökohtaisemmalla tavalla. Oma kokemukseni on, että tämänkaltaisista kohtaamisista voi syntyä ajan kuluessa taiteellisen työn kannalta merkittäviä yhteyksiä toisiin paikkoihin ja yhteisöihin.

Toisaalta tapaamiset antoivat mahdollisuuden keskustella laajemmin ja tarkemmin taiteellisista kysymyksistä sekä siitä, miten viedä teosehdotusta eteenpäin kohti hankkeen toista vaihetta edeltävää arviointia. Avointa keskustelua kunkin työryhmän tai taiteilijan teosehdotuksesta ei ollut luontevaa käydä seminaarin aikana, koska vain osa ensimmäiseen vaiheeseen valituista ehdotuksista jatkaa toiseen vaiheeseen. Eli tietyssä mielessä kyseessä on kilpailu tuotantopaikasta rakenteen sisällä.

Keskustelin Antonyn, Katherinen ja Mathilden kanssa, ja jokainen keskustelu oli hyvin erilainen sisällöltään ja luonteeltaan. Antonyn koreografinen työ jakautuu kahteen rinnakkaiseen, mutta esitys- ja tuotantoympäristöltään erilaiseen, polkuun. Yhtäältä hän on tehnyt teoksia isoille tanssiryhmille ja näyttämöille, toisaalta työskennellyt tanssin näyttämöiden ulkopuolella rakentaen luonteeltaan installaation kaltaisia koreografisia teoksia. Yksi hänen erityinen osaamisalueensa on yhteistyötahojen löytäminen muodoltaan kokeellisille ja samaan aikaan tuotannollisesti hyvin vaativille teoksille. Keskustelumme kosketti näitä rajapintoja ja kontrasteja.

Koin Katherinen tulokulman seminaariin osin pedagogisena sekä osallistavana tavalla, joka pyrkii antamaan tilaa näkökulmien moninaisuudelle ja rakentamaan edellytyksiä välittömistä havainnoista ja henkilökohtaisista kokemuksista nousevalle keskustelulle suhteessa teksti- ja kuvamateriaaleihin, joita hän toi tilanteeseen. Kahdenvälisessä tapaamisessa puhuimme erityisesti suhteesta yleisöön, sanattomista tavoista rakentaa tilaa ja mahdollisuudesta ajatella ihmiselle vieraassa mittakaavassa tapahtuvia ilmiöitä näyttämöllä.

Mathilden kanssa keskustelimme etenkin koreografin suhteesta teoksen tanssijoihin prosessin aikana, olennaisista esiintyjien kanssa jaettavista kysymyksistä sekä epävarmuudesta ja luottamuksen rakentumisesta. Lisäksi puhuimme teatterinäyttämön tyhjyydestä ja siitä, miten katsoja-kokijan voi kutsua tai johdattaa sen äärelle.

Vasta henkilökohtaiset tapaamiset tarjosivat todella mahdollisuuden jatkaa suunnitteilla olevan teoksen ajattelemista yhdessä näiden ihmisten kanssa.